Metsäkeskustelu joka meni metsään – #suomalaisetikimetsät

Ylen dokumentti vanhoista metsistä, ”Suomalaiset ikimetsät”, on herättänyt kiivasta keskustelua sosiaalisessa mediassa.

Kommenteista päätellen ei uskoisi, että osapuolet ovat katsoneet samaa ohjelmaa: joidenkin mielestä ohjelma on asenteellisin metsäteollisuutta kritisoiva kannanotto koskaan, kun toiset taas näkevät dokumentin, jossa vedotaan toimiin suomalaisen ikimetsän rippeiden pelastamiseksi lopulliselta tuholta.

Koska dokumentti koskettaa luonnonvara-alaa, ja ehkä kahdesta suurimmasta ympäristöuhasta vähemmän huomiota saanutta – luonnon monimuotoisuuden väheneminen (ilmaston lämpeneminen on se toinen) – haluan myös tuoda oman näkemykseni keskusteluun.

Puhutaan siis Suomen metsien suojelusta tai hyödyntämisestä. Kuten niin usein, nytkin someen on muodostunut kaksi leiriä: puolesta tai vastaan, mustaa tai valkoista. Miksi on niin vaikeaa nähdä harmaan sävyjä keskustelussa, jossa totuuksia on enemmän kuin kaksi?

Dokumentissa kerrotaan totuudenmukaisesti, että iso osa Suomen luonnon lajikirjosta esiintyy nimenomaan ikimetsissä. Totta on myös, että ikimetsien osuus maamme metsäalasta on pienentynyt viimeisten sadan vuoden aikana (joskin vanhojen metsien osuus on kasvanut hieman Etelä-Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana). Paitsi, että ikimetsien kokonaisala on kutistunut, ikimetsät ovat myös pirstoutuneet niin, että monia uhanalaisia lajeja uhkaa eristäytyminen liian pienille asuinalueille.

Haluan heti kärkeen selventää oman mielipiteeni asiassa: meidän täytyy suojella vähiin käyviä, pirstoutuneita ikimetsiämme, mutta suojelutarpeen pitää käydä vuoropuhelua metsien hyödyntämisen kanssa.

Dokumentissa näytetään kuvia isoista avohakkuista ja hakkuuaukkojen voimakkaasta maanmuokkauksesta sekä olemattomista suojavyöhykkeistä esim. vesistöjen reunoilla. Näistä toimenpiteistä voimme kaikki olla samaa mieltä, että ne eivät kuulu nykyajan metsätalouteen. Kosteikkoja tai soita ei enää ojiteta, vaikka dokumentissa tämä nostetaan esille uhkana koskemattomalle luonnolle.

Niin ikään näytetään mustikoita kauhovia karhuja ja lukemattomia kohtauksia kauniista, koskemattomasta luonnosta, jotka mielestäni antavat ymmärtää, että metsätalous on tuhoamassa viimeisiäkin vanhojen metsien jäänteitä maassamme.

Tätä taustaa vasten voin ymmärtää, että dokumentti herättää sosiaalisessa mediassa kärkevinä esitettyjä mielipiteitä: meidän täytyy suojella metsiämme laajemmin, metsätalouden on kehityttävä huomioimaan luonnonsuojelua paremmin, jne.

Dokumentissa nostetaan myös esille ”fakta”, että ”uutta ikimetsää ei muodostu”. Jos vanhan metsän, ”ikimetsän” määritelmä on 140 vuoden ikä kysyn, miten tämän päivän satavuotiaat metsät luokitellaan neljänkymmenen vuoden päästä?

Miksi jätetään kertomatta, että Suomen metsien biomassa on kasvanut merkittävästi viimeisten sadan vuoden aikana, tai, että hiilen sidonta on suurimmillaan, kun kasvu on nopeinta, toisin sanoen suhteellisen nuoressa metsässä?

Metsäteollisuuden saavutukset ovat oma tarinansa, mutta ajatteleeko joku, että metsäteollisuuden rooli osana biotaloutta tai alan kansantaloudellista merkitystä voidaan ohittaa kokonaan? Väitän, että niin metsänomistaja, kuin metsäteollisuus ovat samaa mieltä siitä, että ikimetsä on liian arvokas kategorisesti muutettavaksi selluloosaksi.

Miksi ”erämaanationalisti” ei voi vetää yhtä köyttä ”metsäteollisuusnationalistin” kanssa (käsitteet tämän päivän HS.stä)? Molemmat osapuolet ovat kuitenkin samaa mieltä ikimetsän arvoista ja arvokkuudesta. Samoja arvoja on hyödynnetty myös Suomalainen ikimetsä -dokumentissa. Onko näitä sitten käytetty oikein vai väärin, jää jokaisen itsensä arvioitavaksi.